Millaisia muistoja sinulla on Leijona-kellostasi? Milloin sait sen? Millainen kellosi on? Liittyykö kelloosi jokin erityinen tarina?

Lue täältä suomalaisten kertomuksia Leijona-kelloista. 

”Pori, vuosi 1964, heinäkuu. Olimme äidin kanssa kellarisaunassa pyykillä. Ikää minulla seitsemän vuotta. Isä tuli kellariin ja antoi äidille paketin, jossa oli siro ja kaunis naisten Leijona-kello. "Missä mää tätä pidän, annetaan likal, menee syksyl kouluu". Sain sen kellon ja voi miten ylpeä olin, kun siinä luki Leijona. Almanakassakin oli pieni poika isoissa saappaissa Leijona-kelloineen.

Sinä syksynä lokakuussa isäni kuoli. Vasta aikuisena ymmärsin, että kello oli 20-vuotishääpäivälahja äidille ja minä sain sen. Muistan aina sen hämärän, vesihöyryisen hetken pyykkisaunassa, jolloin isä antoi kellon minulle, koko perheen pienimmälle.”

”Iältäni olin seitsemän vuotta vanha ja juuri päässyt ensimmäiseltä luokalta kansakoulusta. Olin ollut ensimmäisessä kesätyössäni vuonna 1964 sokerijuurikkaan harvennuksessa. Auringon paahtamalla pellolla kontatessani olin päättänyt palkkarahoilla hankkia itselleni kellon, kunhan työt oli saatettu päätökseen. Koittihan se päivä, kun palkanmaksun aika oli ja tilipussissa sain myös minä muiden tapaan kesätyöpalkkani, joka oli yhteensä 50 markkaa. Seuraavana lauantaipäivänä minä ja äitini kävelimme kellokaupan ovesta sisään ja pääsin valitsemaan itselleni rannekelloa. Kelloja vitriinistä katsellessani silmääni osui pyöreä valkopohjainen Leijona-nuorisokello, joka näytti ranteessani todella upealta, mutta hintaa sillä oli 49,50, joten siihen uppoaisi koko kesänaikaiset tienestini. Olin kuitenkin niin ihastunut siihen, että halusin juuri sen, joten kaivoin taskustani 50 markan setelin, annoin sen myyjälle ja löimme kaupat lukkoon. Kello jäi ranteeseeni ja astelin onnellisena liikkeen portaita ulos.

Kello seurasi kädessäni aina armeijaan asti, jossa se eräällä sissiretkellä putosi ranteestani ja katosi. Täytyy sanoa, vaikka olin jo "aikamies" meinasi tippa tulla silmäkulmaan, oli sillä kellolla niin paljon tunnearvoa minulle.”

”Sain ensimmäisen kellon 6-vuotiaana. Se oli Leijona-kello, mallia en muista, mutta siinä oli sininen muoviranneke. Äiti käski panna kellon vasempaan ranteeseen, mutta minä olin mielestäni oikeakätinen ja panin kellon oikeaan käteen. Enempää en muista kellosta, mutta se on jäänyt mieleen.”

”Sain 60-luvulla enoltani hienon Leijona-kellon, jota säilytin kuin kulta-aarretta. Meni vuosikymmeniä ja pidin sitä vain juhlatilaisuuksissa. Mutta en pitänyt riittävästi huolta rannekkeesta ja niinhän siinä kävi, että sen kadotin. Kyllä harmi oli suunnaton. Monesti käyn Aseman kellossa niitä ihailemassa. Silloin palautuu monet hyvät asiat mieleeni. Jos joskus tulee enemmän rahaa, niin sijoitan ne kyllä Leijonaan, tulee uusia hyviä muistoja sitten lisää.”

”Oli kesä 1957, ukkini Tatu istuskeli piha-pihlajan alla, suki harmaita viiksiään ja sormeili taskukellonsa vitjoja. Katselimme veljeni Pekan kanssa jännittyneenä ukin touhuilua kunnes ukki otti Leijona-nauriin liivintaskusta ja irrotti vitjat liivistä, ojensi koko komeuden; pettymyksekseni vanhemmalle veljelleni Pekalle. Vuodet kuluivat ja saimme yllätysvieraan: eno-Heikki ilmaantui kotiimme, joka oli vanha kievari, vieraita tuli ja meni. Eno oli tunnettu "kello-saksa": vaihtoi kelloja kuin tavanmies nykyisin kännykkää, siis usein. Veli-Pekka alkoi hieroa kellokauppoja saaden aikaan 21 kivisen Leijona-taskunauriin. Sitten oli MINUN hetki, kysyin saadakseni ukki-Tatulta olevan kellon itselleni. Sain sen ja olin innosta jäykkänä mennessäni seuraavana aamuna kouluun. Olihan minulla "miehen merkit"; aito Leijona taskussa. Edelleen on piirongin laatikossa tuo arvokas kello muistona yli viidenkymmenen vuoden takaa.”

”Aloitin Helsingin Lapinlahden koulun 6-vuotiaana vuonna 1954. Silloin ei ollut tapana ostaa niin pienille lapsille kelloja, voisivat rikkoontua tai hävitä. Tosi kaukana oltiin kännykkäajoista. Vanhempani lupasivat minulle kellon sitten kun sen aika on. Kyllä sitä odoteltiinkin, kaksi vuotta: 1956 8-vuotiaana sain ensimmäisen oman Leijonakellon. Siitä naisten Leijonasta pidettiin todella hyvää huolta, ettei vaan huku tai mene rikki. Ensimmäinen Leijona-kelloni palveli hyvin ja ajallaan monia vuosia. Niistä ajoista jolloin kaikkea ei saanut heti, oppi elämän realiteetit ja arvot. Asiat, joita olen yrittänyt kahden lapsen kasvattajana siirtää jälkipolville. Nyt näin Leijona-kelloista mainoksia ja mieleeni tuli lämmin ja nostalginen ailahdus Papan ostamasta ensimmäisestä Leijona-kellostani. Niinpä haluaisin itselleni uuden varman 100-vuotiaan Leijona-kellon.”

”Leijonani ei ole nukahtanut koskaan...”

”Minulla on Leijona-seinäkello noin 1950-luvulta. Se on seurannut minua Töölöstä Pohjois-Haagan kautta Vantaalle ja on nyt viidennellä seinällä. Kelloon kuuluu seuraavat tarinat:

1) 60-luvun lopulla tulimme pienen porukan kanssa aamuyöllä meille ja äitini hyvää hyvyyttä majoitti kolme poikaa siskonpetille olohuoneeseen, kaikki meni hyvin, kunnes kello löi viisi, jolloin Puppe pomppasi ylös ja ihmetteli kauheaa ääntä ja nukkumaan hänet sai vasta, kun kello pysäytettiin ja soitto lakkasi (kolme vasaraa ja kolme soivaa tankoa)

2) Muutama vuosi sitten kello lakkasi käymästä ja vein sen kellosepälle puhdistettavaksi ja korjattavaksi. Lopputulos oli, että museosta piti hommata joku osa, että kello taas kävisi. Hinta oli sen mukainen, mutta kello raksuttaa seinällä taas asiallisesti (lyöntipuoli on tosin sammutettu, ei vedetty vireeseen)!”

”Leijona oli lapsuuteni ja nuoruuteni kello. Ainoa oikea kello. Kello, jota haluttiin ja kadehdittiin. Almanakassakin sitä mainostettiin. Isä teki aikansa kuluksi pientä kellokauppaa, joten erilaiset kellot tulivat tutuksi myös minulle. Isällä itsellään oli uutena hankittu Leijona, teräskuorella ja -rannekkeella. Minäkin laittaisin aikuisena samanlaisen; miesten kellon, Leijonan. Nyt aikuisena, vanhenevana, huomaan kellojen yhä kiinnostavan. Kelloja on ollut ja mennyt. Leijonia on säilynyt muutamia, hopeisia ja teräskuorisia taskukelloja. On hienoa huomata olevansa 100-vuotiaan kelloperinteen ystävä ja vaalija. Onnea Leijona, vahva ja hyvä kello!”

”Vuonna 1975 aloitettuani peruskoulun äitini vei minut toisen koulupäivän jälkeen Turussa Suomisen kelloliikkeeseen ostaakseni minulle rannekellon, sillä olinhan jo melkein "mies" ja miehellähän kello pitää olla. Ei tarvinnut kauaa aikaa valita kun tuotiin näytille sinisellä kellotaululla olevan Leijona-kello (päivämäärä ja kaikki). Olin myytyä "miestä" siinä kohtaa. Äiti latoi tarvittavat markat tiskiin ja minä olin ylpeä kellon omistaja. Taisi naama olla kun Naantalin aurinko. No eihän se sitten myöhemmin kolmannella ja neljännellä luokalla ajassa pysynyt, kun kokoajan kotiintuloajoista myöhästelin. Tosin vika ei ollut kellossa (kyllä oli !!!) vaan käyttäjässä. Milloin kello jätätti (= kellon viisareita siirrettiin taaksepäin) tai kellosta loppui veto (= nuppi ylös). Kumma juttu, kun se perhanan kello piti aikansa ja toimi keittiön pöydällä (X-Files-ilmiö?). Taisi kello kuitenkin olla parempi kuin käyttäjänsä. Vieläkin tallessa, toimiva ja tarkka. Ehkä ajan hammas on "viilannut" koneistoa paremmaksi ;) Nimim. 35 vuotta Jellonan omistajana.”

”Olin muistaakseni 6-vuotias. Minulla oli jo aiemmin ollut oma muovinen Kukkuran kassalta ostettu digitaalirannekello, mutta mökillä unohdin sen uimarannalle, enkä enää löytänyt sitä. Vaarini oli juuri aiemmin kuollut ja löysin sattumalta maalta hänen jäämistöstään hienon rannekellon. Rannekkeet olivat oikeata ruskeata nahkaa ja kellotaulu oli suuri kultaisine numeroineen. Olin erityisen ylpeä sen Leijona-merkistä ja kaiken huipennukseksi kello oli käsinvedettävä eikä siihen tarvinnut pattereita. Kaupungissa ylpeilin koulussa kaikille hienolla kellollani, joka oli mielestäni paljon hienompi kuin kavereiden tasatunnein piippaavat rantalomien tuliaisrolexit. Eräänä päivänä leikimme kavereiden kanssa metsässä koko päivän ja kello hävisi. Oletin rannekkeen katkenneen ja aloitin haravoimaan metsää sananmukaisesti. Sen syyslomaviikon aikana marssin metsään joka päivä harava kädessä etsimään kelloa maasta ja puistakin siltä varalta, että ranneke olisi tarttunut puun oksaan. Iltaisin oli apunani taskulamppu, ja kuvittelin kellon kimmeltelevän pimeässä. Kelloa ei löytynyt, mutta siitä lähtien olen pitänyt huolta, että kaikki kelloni ovat olleet lähes täysin samannäköisiä kuin silloinen Leijona-kelloni. Ruskeaa ranneketta ja kultaisia numeroita ei vain enää koskaan kauppojen kelloista löytynyt, ennen kuin nyt törmäsin Leijonan juhlakelloon, joka näyttää täyttävän prikulleen rakkaan pappa-vainaan menetetyn aikaraudan tunnusmerkit.”

”Isävainaa oli talvi- ja jatkosodan veteraani. Tarkalla kellonajalla oli sodassa suuri merkitys. Muistan kun isäni puhui aina, että rannekellon pitää olla Leijona-kello. Isälläni oli aina Leijona-merkkisiä rannekelloja, muut merkit eivät hänelle kelvanneet ranteeseen. Kun olin jokin 7-vuotias (olen nykyisin 46-vuotias), isäni antoi minulle ensimmäisen oman rannekelloni. Se oli isän Leijona-kello. Muistan, että siinä oli erillinen sekuntikello alalaidassa. Olin siitä kellosta kovin mielissäni. Harmittaa kun en muista minne kyseinen kello on joutunut. Minulla on itselläni tällä hetkellä kolme erilaista Leijona-rannekelloa aktiivisessa käytössä. Leijona-kello on minulle ollut koko elämäni tae korkeasta laadusta.”

”Isäni vanha Leijona-kello

Isäni sai Leijona-merkkisen rannekellon 50-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Isäni oli ylpeä saamastaan lahjasta ja muistan kuinka hän kehui kellossa olevan sveitsiläinen 21-kivinen automaattikoneisto. Kello on jo näyttänyt meille oikeaa aikaa 35 vuotta ja käy edelleen moitteettomasti. Sain kellon itselleni viisi vuotta sitten isäni pois menon myötä. Se muistuttaa minua useista yhteisistä hetkistä joita koimme. Olenkin joskus miettinyt, että tämä kello on ollut isälläni mukana pitkän taipaleen ja näyttänyt aikaa väsymättä niin elämän aurinkoisina kuin myrskyisinäkin päivinä. T. Ylpeä Leijona-kellon omistaja”

”Sain Leijona-kellon perintönä isältäni noin 20 vuotta sitten. Kello oli käytössäni kymmenisen vuotta, kunnes murtovarkaat veivät sen ja neljä muuta kelloa sekä muita tavaroita kotimurron yhteydessä Ruotsissa Fagerstassa asuessani.”

”Sain 50 vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi kellon. Täytin 11 vuotta. Isäni antoi kellon ja sanoi, että se on aito Leijona. Kello on edelleen käytössä ja käy tarkkaa aikaa. Seuraavaksi sen saa pojan poika. Joten isältä pojalle ja pojan pojalle.”

”Sain ensimmäisen kelloni kansakoulun toisella luokalla. Se oli valkotauluinen Leijona. Vuosien kuluessa siihen vaihdettiin leikkien melskeissä hajonnut lasi. Siihen aikaan halvankin kellon korjauttaminen kannatti. Myöhemmin Leijonan viimein lopettaessa tikityksensä sain ensimmäisen digitaalikelloni, mutta sen uutuudenviehätys katosi pian ja halusin taas perinteisen viisarikellon. Vuosikymmenten kuluttua olen taas hankkinut mekaanisen vieterillä toimivan rannekellon. Jokin vain sellaisen tikityksessä viehättää, vaikkei se sekunnilleen ajassa pysykään.”

”Kesäkuun kuuma arkipäivä 1974. Äiti palasi salaperäisenä Riihimäeltä takaisin kotiin kaupunkireissultansa. Jotenkin minä näin, että jotain erityistä matkassa oli, en vain tiennyt mitä. Aikansa suoritettuaan kotiintulokuvioitaan pyysi hän minut keittiöön ja isä-Topi myhäili taustalla omaa intoaan. Mitä ihmettä tässä nyt? Minä sinisissä rispaantuneissa housuissani jo ajattelemaan, että taasko olen jotain tehnyt… Mutta ei. Nyt otti äiti laukustaan sinisen plyyshikotelon (nimenomaan minä muistan sen plyyshikotelona) ja antoi sen kouraani. "Siinä on tuliaisia kaupungista. Pitäähän se koululaisella kello olla!" sanoi äiti ja tuuppasi laatikon kouraani. No hämmästyneenä aukaisin 7-vuotiaan sormillani laatikon ja siinähän se oli! Valkotauluinen kultaisena viisareillaan säihkyvä Leijona-rannekello! Siinä ranteeseen soviteltiin ja hiljaisena (kiitollisena) myhäiltiin. Sitten katse kohti mamman pihaa. "Kai mukaan saa ottaa, jos häntä pelaamaan?" kysyin minä äidiltäni. "Ota pois, mutta katso ettei hajoa," vastattiin. Ja vielä tänäkin päivänä muistan pesäpallomailan heilahduksen, kun löin vuorollani. Tiedä häntä osuinko, mutta Leijona-kello välähti auringossa tuona kauniina kesäkuun alkupäivänä vuonna 1974.”

”Tunteikas Leijona

Vuonna 1966 kansakoulu päättyy keväällä ja saan vanhemmiltani lahjaksi Leijona-rannekellon. Tuo kello on ensimmäinen kelloni. Tuntui ja näytti se hienolta. Sveitsiläinen 17 Rubis, Antimagnetic Incabloc, Stainless Steel Back, Waterproof Swiss. Kello on edelleen minulla ja se on täydessä käyntikunnossa. Kelloja on kertynyt tuon jälkeen kokoelmiin pitkälti toistakymmentä toinen toistaan hienompaa ja mielenkiintoisempaa. Tunnesyistä tuo kello on tietenkin nr.1 ja saa aina välillä ns. ranneaikaa.”

”Sain nuorena poikana ensimmäisen Leijona-kelloni, joka sittemmin tuli hajotettua nuoren pojan hajottamispuuskassa. Tätä sitten kaduin jälkeenpäin, koska kelloni kävi tarkemmin kuin kellään muulla kavereistani. Sittemmin kädessäni on ollut erinäisellä menestyksellä useampiakin eri kellomerkkejä. Kun viimeisimmän kelloni jouduin viemään korjattavaksi, palasi Leijona-merkkinen kello vaimoni ostamana ranteeseeni.”

”Olen ollut "kellohullu" jo aivan pienestä, noin 5-vuotiaasta saakka. Silloin vain ei ollut varaa ostaa rannekelloa itselle eikä oikein vanhemmillanikaan ollut varaa. Isäni sai kesäkuussa 1972 lahjaksi Leijona-rannekellon, se oli mielestäni aivan upea! Sitten kävi surullisesti, että isäni kuoli autokolarissa vain noin kuukausi siitä kun hän sai Leijona-kellon. Kello kolhiintui kolarissa ja lasikin hajosi. Sain sen isäni hautajaispäivänä perintönä. Kello korjautettiin ja aloin käyttää sitä. Olihan se iso ranteeseeni, mutta ylpeänä kannoin sitä ja kannan edelleen lähes 40 vuoden jälkeen. Tällä Leijonalla on aina ollut erittäin suuri tunnearvo minulle. Keräilen rannekelloja ja jotkin kelloistani on lähes 10 000 euron hintaisia, mutta kalliitkaan kellot ei tunnu niin läheisiltä kuin tämä Leijona. Sellaista rahaa ei löydy millä Leijonastani luopuisin, käytän sitä edelleen toisinaan jotta kellon käsinvedettävä mekaaninen koneisto pysyy kunnossa. Se käy edelleen hyvin aikaa. Elämäni tärkein kello on isältäni jäänyt Leijona.”

”Omistan Leijona-taskukellon, jonka sain sedältäni lahjaksi 50-luvun alussa. Heti uutena kello putosi kalareissulla koskessa olevan sillan kiviarkkuun, syvälle veteen kivien lomaan. Kovasti töitä tehden sain kellon sieltä kuiville ja pian kellosepälle tarkistettavaksi. Kuoret olivat niin tiiviit, että vesi ei vaurioittanut kelloa, joka edelleen on käyntikuntoinen ja tarkka ajannäyttäjä.”

”Olin kahdeksan vuotta vuonna 1951 kun sain joululahjaksi Leijona-kellon nuorisomallin. ”Eikä mikä tahansa kello: 17 kivinen Leijona,” sanoi isä. Eikä tosiaan mikä tahansa kello sillä se toimii vieläkin. Nuppi on kulunut pyöreäksi, siitä on vaikea vetää vetoa ja hihnan tappi katkesi. Kun kello putosi lattialle, sen lasi vähän vaurioitui, mutta muuten on ehjä kello.”

”Leijona tuli ranteeseen lahjana vaimolta Suomen jääkiekkomaajoukkueen historiallisen MM-kultamitalin vuonna 1995. Malli on Suomen joukkueen "kisakello". Katselin kyseiset kisat vastasyntynyt esikoisemme sylissä keinutuolissa jännittäen. Vaimoni varoitteli joka matsin aikana, ettei maalia saa tuulettaa hypäten pystyyn kädet ilmassa... :) Eli olisiko ollut kyseessä osaltaan palkintokello, kun tytär ei kertaakaan ilmassa lentänyt!!!”

”Elettiin vuotta 2007, olin juuri täyttämässä pyöreät 20 vuotta ja varusmiespalvelus odotti jo ovella. En ollut eläessäni omistanut kunnollista rannekelloa ja ajattelinkin vielä silloin rannekellon olevan vain turhanpäiväistä rahan tuhlausta. Arvelin kuitenkin armeijassa tarvitsevani jonkinlaista aikarautaa, sillä kellonajat saattaisivat esittää varsin oleellista osaa varusmiehen päivittäisessä toiminnassa.

Eräänä aurinkoisena päivänä istuin kahvilassa Kuninkaankadulla Tampereella ja huomasin ikkunasta vastapäisen kelloliikkeen. Päätinkin samalta istumalta ostaa itselleni vihdoinkin kunnollisen kellon, ikään kuin syntymäpäivälahjaksi itselleni. Astelin sen enempää miettimättä tuohon kotoisaan liikkeeseen, jossa minut vastaanotti hyvin sympaattinen vanhempi herrasmies. Kerroin hänelle tarvitsevani edullisen, mutta kestävän kellon, joka kestäisi tulevat koitokset armeijassa. Herrasmies suositteli kotimaista Leijona-merkkiä ja tarjosi jopa pientä alennusta yhdestä, varsin tyylikkäästä kellosta. En voinut olla tarttumatta tarjoukseen ja poistuin liikkeestä tyytyväisenä Leijona-kellon omistajana.

Armeija saatiin suoritettua ja kello säilyi ehjänä. Käytän kyseistä kelloa edelleen, enkä voisi kuvitellakaan olla käyttämättä enää rannekelloa. Jos sen johonkin unohtaa, niin huomaan heti jotain puuttuvan.”

”Syntymäpäiväonnea

Sain ensimmäisen Leijona-kelloni täyttäessäni yhdeksän vuotta vuonna 1959. Se oli vanhemmilleni sen aikaiseen elintasoon nähden kallis hankinta ja he kyllä muistivat moneen kertaan muistuttaa, että kelloni on aito Leijona. Olin kuitenkin hieman pettynyt kelloni ruskeaan nahkaiseen hihnaan, joka oli sellainen perusremmi. Joillakin kavereillani olin nähnyt mielestäni upeita kellonhihnoja, erityisesti minua viehätti venyvä kumiremmi, joka muodostui kahdesta päällystetystä kuminauhasta ja metallikiinnikkeistä.

Täytin 10 vuotta ja perheessäni oli kova tohina. Pikkuveljeni oli syntynyt edellisenä yönä. Aamulla kukaan ei muistanut syntymäpäivääni. Iltapäivällä menin kätilöopistolle isäni kanssa katsomaan vauvaa. Äitikään ei muistanut onnitella minua, vaikka täytinkin ensimmäiset pyöreät vuoteni. Vaikka olin iloinen pikkuveljestä, olin silti vähän pettynyt. Kävellessäni käsi isän kädessä poispäin sairaalasta, isäni yhtäkkiä ojensi minulle paperipussin ja siellä oli toivomani kellonhihna. Sen jälkeen olin entistäkin ylpeämpi Leijonastani. Tuo Leijona-kello palveli minua monta vuotta. Seuraavan leijonani antoi minulle ylioppilaslahjaksi isoäitini. Muistan hänen sanoneen minulle juhlallisesti haluavansa antaa minulle jotain tärkeää muistoksi, koska kenties ei elä enää kauaa. Isoäiti eli vielä toistakymmentä vuotta - mutta niin toimi Leijonakin.”

”Mummoni lupasi minulle ensimmäisen kellon, jos keskiarvoni ylittää ensimmäisen luokan keväällä kahdeksan. Keskiarvoni oli 8.05 ja mummo joutui kellon ostoon. Niin sitten ostettiin Leijona-kello.”

”Elettiin 1960-luvun alkupuolta, isäni lupasi minulle kellon, kun saa henkivakuutusrahat. Ja piti puheensa, sain ensimmäisen kelloni, Leijonan! Tarina jatkuu vielä siten, että kun aika jätti isäni, jäi minulle perinnöksi Leijona-taskukello, kaksi Leijonaa penkissä, isäni mukaan sellainen kello on erityisen laadukas.”

”Synnyin 1963 Helsingin Vallilaan ja isossa perheessämme; kahdeksan lasta ja vanhemmat, oli tapana, vaikka rahasta oli suuri pula, että kun lapsi menee kouluun, hänelle ostetaan kello. Vuoroni tuli vuonna 1970. Menimme isäni kanssa kellokauppaan ja matkalla isä valotti, että ainoa merkki minkä hän kelpuuttaa on aito Leijona-kello. Olin todella onnellinen ja tyytyväinen. Iltaisin katselin peiton alla, kuinka fosforiviisarit hohtivat ja sekuntiviisari eteni tasaisesti.”

Ei mennyt kuin vajaa vuosi, kun olin kaverini kanssa neppaamassa ns. liukupuiston hiekkalaatikolla, kun joku tuntematon hyypiö tuli, väänsi kellokäteni selän taakse ja varasti Leijona-kelloni. Asia kirpaisi mieltäni 27 vuoden ajan.

No, aika kului ja 1991 minusta tuli onnellinen isä ja seitsemän vuotta myöhemmin olin matkalla poikani kanssa kellokauppaan. Matkalla valoitin kunnon kellon merkitystä ja sitä, että kello, joka nyt hankitaan tulee olemaan merkkiä Leijona. Varttia myöhemmin kaksi onnellista, isä ja poika, meni juhlistamaan merkittävää tapahtumaa jäätelön merkeissä. Aikoinaan tapahtunut kellovarkauskin lakkasi häiritsemästä. Sinitauluinen Leijona-kello on edelleenkin toiminnassa, joskin ei käytössä. Ps. ostin tässä välissäkin (noin 25 vuotta sitten) Leijona König-kellon, joka on edelleenkin juhlakäytössä.”

”Minun Leijona-kelloni on vanha, ainakin niin vanha kuin minä. Olen itse tehnyt työtä saadakseni sen - kovaa työtä! Oli sodanjälkeinen aika. Kerättiin paperia 50 kg per kello. Kelloni on ollut käytössä siitä asti. Se on niin sanottu arkikelloni ja hyvin on käynyt. Siinä on joku numero: 4669 tai 4889. Tässä kellossani on niin paljon muistoja, rakastan sitä. Lisäksi sen taulu on selkeä. Se on ruostumatonta terästä ja naisten kello. Siihen aikaan tehtiin kunnon työtä.”

”Leijona-kelloni tarina on kovin lyhyt, mutta itse rannekelloni on ollut uskollinen jo lähes 40 vuotta. Paristonvaihto siinä on ainoa huolto parin vuoden välein. Kiitos kestävälle koneistolle ja hyvälle ulkonäölle!”

”Minun muistoni Leijona-kellosta on 80-luvun alkupuolelta, jolloin olin juuri aloittanut koulun. Sain koulun alkamisen kunniaksi kellon lahjaksi vanhemmiltani. Mielestäni se oli hienoin koskaan saamani lahja. Käytin koulussa halpaa muovista kellovanhusta, koska en raaskinut käyttää hienoa Leijonaani. Kuljetin sitä mukanani koululaukussa rasiassa varmaan puoli vuotta kunnes otin kellon käyttööni. Kellosta tuli niin "rakas" että nahkarannekkeen vaihtamisessa meinasi syttyä kolmas maailman sota, kun vastaavaa kuin alkuperäinen ei löytynyt. Mutta uusi punainen nahkaranneke korvasi vanhan ja elo jatkui. Kello on tallessa vieläkin, arvokkaiden muistojen rasiassa.”

”Olen nyt 61-vuotias ja muistan aina kun pappani antoi minun kuunnella kuinka hopeakuorinen tasku-Leijona käy. Kävi sitten kateeksi. Nyt isän kuoltua minulle jäi tuo samainen Jellona, jota pidän aarteena. Käy muuten pirun tarkasti. Kello on ainakin 70 vuotta vanha, joten varmaan sanonta, että kestää isältä pojalle käy tässä tapauksessa myös pojan pojalle.”

”Olen perinyt rakkaalta mammaltani Leijona-kellon. Kello on ollut minulla nyt reilut 10 vuotta. Kello on vedettävä joka toinen päivä ja se joskus unohtuu ja aiheuttaa aika hauskojakin juttuja elämässäni.

Tuttu kultaseppä olisi tämän kellon minulta ostanut jo moneen kertaan, mutta sehän ei ole myynnissä. Kellonikää en tiedä tarkkaan. Lahjaksi olen saanut hienoja nykyaikaisia kelloja, mutta ne ovat käytössä erittäin harvoin. Juhlat kuin juhlat: Mamman vanha Leijona-kello koristaa rannetta.

Kun ensimmäinen lastenlapsi syntyi, niin jo pienenä annoin hänen kuunnella kellontikitystä ja se oli ihmeellistä. Nyt minulla on toinenkin lastenlapsi. Hänkin on oppinut miten hieno tikittävä kello minulla on. Heti nähdessämme hän juoksee kuuntelemaan kellontikitystä ja tämä on "ihan meidän juttu". Eli kello on minulle erittäin rakas muisto ja toivon, että se vielä säilyisi ehjänä ja kunnossa aikanaan omille lastenlapsilleni annettavaksi.”

”Olin 70-luvulla nuorimies ja tuli ajankohtaiseksi myös kellon osto. Minä ajattelin eri vaihtoehtoja, mutta kun näin Leijona-kellon ajattelin, että sellainen se olla pitää. Monella kaverilla oli Leijona ja hyvä kellohan se oli. Olen ostanut useamman niitä hyviä kelloja.”

”Oli vuosi 1967. Sisko oli pankissa töissä ja minulla pikkupojalla siellä tili. Kävin varmaan vuoden ajan kellokaupan näyteikkunasta katselemassa rannekelloa, nenän jäljet varmaan vieläkin siellä. Leijona sen piti olla ja se kiilteli niin houkuttelevasti. Sitten kun lopulta sain viikkorahoista säästettyä, lähdin sen astisen elämäni jännittävimmälle matkalle yksin. Siis matkaa ei ollut paljon, mutta sitäkin enemmän jännitti. Yletin juuri ja juuri ojentamaan pankkikirjan siskolle ja nostin kaikki mitä oli :) "rahamies". Sitten kävelin tien toiselle puolelle ja kohti haavettani sydän pamppaillen. Kesti jonkun aikaan ennen kuin uskalsin mennä liikkeeseen sisälle ja osoitin sitä kelloa ikkunassa. Siinä ikään kuin kasvoi mieheksi. Se kello on vieläkin tallessa. Kovassa menossa lasi siitä hajosi ja vetotappi katkesi, mutta ne uusittiin.”

”Äitini sai kihlajaislahjana faijaltani dublee-Leijona-rannekellon vuonna 1926 ja hän käytti ko kelloa hyvin harvoin ja se oli erittäin hyvässä kunnossa. Äitini kuoltua annoin ko kellon tyttärellen,i joka Lausannessa, Sveitsissä ollessaan vei kellon kunnostettavaksi hyvälle kellosepälle. Seppä ilmoitti, että hän kyllä tuntee hyvin koneiston, muttei tunne merkkiä mutta laittaa kellon uudenveroiseen kuntoon. Kun tytär haki kellon, seppä ilmoitti, että Mademoiselle ei saa käyttää kelloa joka päivä vaan vain on ”very special occasions”, koska kello hyvin harvinainen. Hän ilmoitti, että jos tytär joskus suostuu luopumaan kellosta - hän on heti valmis tekemään tarjouksen. Kello on nyt Helsingissä.”

”Tämä on tarina 60-luvulta, mutta se säilyy mielessäni kuin olisi tapahtunut hetki sitten, tarina äitini ensimmäisestä omasta kellosta, joka on Leijona. Olimme ns. suurperhe, asuimme pohjoisessa, isällä oli töitä satunnaisesti, äiti hoiti kodin ja lasten lisäksi kahta lehmää, elämä oli niukkaa. Oli pian huhtikuun alku ja äiti täyttäisi neljäkymmentä, isällä oli ollut töitä jonkin aikaa.

Äidin syntymäpäivän iltana odotimme isää töistä, oli kova pakkanen ja isä kulki pitkän työmatkan polkupyörällä. Viimein hän tuli jäisen kuuran peitossa, antoi äidille pienen pitkulaisen muotoisen lahjapaketin, äiti tokaisi siinä isälle: ”ei kai näin pienestä suklaalevystä tule tälle porukalle kuin paha mieli”, jätti paketin tuvan pöydälle ja lähti navettaan. Me lapset tietysti odotimme, koska äiti tulee navetalta, ei isä meillekään kertonut mitä paketti sisälsi.´

Viimein äiti tulikin, isä antoi uudelleen hänelle paketin ja pyysi avaamaan. En koskaan unohda äidin reaktiota, kun hän avasi paketin, hän muistaa sen vieläkin, vaikka moni muu muisto on unohtunut dementian myötä. Kello oli äidin aarre ja on vieläkin. Vähän ennen kun äitini täytti kahdeksankymmentä se kello pysähtyi, eikä voitu korjata. Ostin uuden Leijonan hänelle syntymäpäivälahjaksi, oli kyllä mieleinen, suuritauluinen, josta näkee ajan hyvin, mutta tämän ensimmäisen Leijonan me kaikki muistamme, se oli meille lapsillekin suuri tapahtuma, eikä haitannut, vaikka sitä pientä suklaapalaa emme saaneetkaan. Leijona-kello oli äidillä kotelossa ja vain silloin kun hän lähti johonkin se oli ranteessa, Kotelo on hukkunut, mutta kello on äidin rakas aarre, jota hän säilyttää kuolleen isäni sormuksen ohella visusti pienessä korurasiassa.”

”Asioidessani pohjanmaalla Tuurissa vuosituhannen alussa osuin kauppakeskuksen kelloliikkeeseen ja kun minulla oli akuutti kellon tarve pyysin saada näytille hyvän ja edullisen rannekellon. Myyjä ojensi minulle Leijona-merkkisen rannekellon ja sanoi: ”tässä sinulle kello, jonka hinta/laatusuhde on kohdallaan”. Eipä tarvinnut kauan miettiä, kun kaupat syntyivät ja minusta tuli uuden tyylikkään ja edullisen Leijona-kellon omistaja. Kellon parissa on tullut vietettyä niin arjet kuin sunnuntait, menit minne vain niin aina ranteessa aikaa näyttämässä.”

”Sain vuonna 1998 Leijonan kullanvärisen metallirannekkeella olevan naistenkellon joululahjaksi, sellaisen kellon missä oli oikein päivyrikin. Voi että olin iloinen kellostani ja lisäksi pystyin katsoman kellonaikaa ilman silmälasejani.

Eräänä sunnuntaina valmistaessani perheelleni sunnuntaiateriaa sujautin kelloni ajattelematta harvoin käyttämäni esiliinan taskuun. Maanantaiaamuna työhön mennessäni rupesin kaipaamaan kelloani, käänsin koko huushollin ympäri löytämättä kelloani. Voi harmi, ei auttanut muu kuin tulla toimeen ilman kelloa. Työstä tultuani jatkoin kelloni etsimistä löytämättä sitä ja näin jatkui elämä ilman kelloa. Kysyin kaikilta perheenjäseniltämme ovatko he sattuneet näkemään kelloani jossain omituisessa paikassa, kas kun minulla oli paha tapa sujauttaa tavarani mitä omituisiin paikkoihin. Kerran löysin silmälasini jääkaapista ja sekös meitä nauratti. Joten ei olisi ollut ihme, jos kelloni olisikin löytynyt jääkaapista tai ulkovarastosta halkopinon päältä. Eipä löytynyt kelloa mistään.

Meni kuukausia eikä kelloa löytynyt ja kirjoitin joulupukille, että josko saisin joululahjaksi uuden kellon. Ja totta tosiaan sainkin uuden kellon jouluna; aivan samanlaisen, jonka olin kadottanut.

Meni muutama vuosi kunnes taas päätin laittaa esiliinan päälleni ruokaa valmistaessani ja yllätys, yllätys kadottamani kello löytyikin essun taskusta. Voi sitä hämmästystä ja riemua. Mutta hetkinen nythän minulla olikin kaksi samanlaista kelloa, mitäs nyt tehdään? Eipä hätää, lahjoitin tyttärellemme toisen kellon, sen vanhemman. Ja näin jatkui elämä kelloni kanssa enkä hävittänyt sitä enää. Kun otin sen ranteestani, olin hyvin tarkkana, että mihin laitoin sen, että varmasti löydän sen taas.

Tuli vuosi 2006 ja voi kauhistus! Talo, jossa asuimme, syttyi palamaan eräänä heinäkuisena yönä ja tottakai meille tuli kiire rynnätä talosta ulos ottamatta mitään mukaan. Kelloni jäi yöpöydälle ja tuhoutui palossa ja taas olinkin ilman kelloani. No eipä hätää, uusi kirje joulupukille josko taas saisin rannekellon lahjaksi, oikein sellaisen missä olisi iso näyttö, että näkisin kelloajan ilman silmälaseja. Ja taas sain uuden kellon, en toki Leijonaa, mikä lie merkki. Olin tietysti hieman pettynyt, kun en saanut samanlaista kelloa, joka tuhoutui kotimme tulipalossa, mutta eihän lahjahevosta katsota suuhun, joten olenpa tyytynyt nykyiseen kellooni, tosin aikaa pitää katsoa silmälaseilla, voi harmin paikka. Vanha kelloni on edelleen tyttärellämme ja hän tuntuu olevan siihen tyytyväinen koska ei ole vaihtanut sitä.”

”Leijona-kelloni oli muutoin vallan luotettava ja turhan monessakin matkassani mukana kunnes unohdin sen sukellusretkelläni ranteeseen ja tiikerihai söi sen.”

”Lauri-paapan lahjakello

Alle kouluikäisenä äitini vei minut mummon ja paapan hoiviin kauniiseen maalaistaloon nauttimaan kesän riemuista. Muistan matkan linja-autossa ja oman pienen reppuni, jonka olin jo saanut tulevan syksyn koulunalkua varten. Lehmiä oli tien molemmin puolin laitumella ja käveltyämme loppumatkan mummolaan, tuli hiekkatiellä kovaa kolinaa pitävät isopyöräiset kärryt hevosen vetäminä meitä vastaan.

Sinipunainen huivi päässä seisoi mummoni koivukujalla ja vilkutti jo kaukaa. Tutut halaukset ja sitten sisälle palaselle. Pöydässä oli herkkuja ja hyvältä maistui. Samassa hieno auto ajoi pihaan ja enoni Pentti tuli sisään iloinen virne kasvoillaan. "Nyt Aatu ulos ja vähän äkkiä!" Ei minua tarvinnut toista kertaa käskeä, kun jo istuin "Mossen" etupenkillä ja hiekka vain pöllysi meidän perässämme kurvatessamme kylätielle. Pieni pelko tuntui vatsanpohjassa, sillä vauhti oli kokemattomalle hurjaa.

Palattuamme pihapiiriin Pentti ajoi auton riihen keulan alle suojaan. Paappani tuli ja avasi kuljettajanpuoleisen oven vähän vihainen ilme kasvoillaan ja tiuskaisi Pentille: "Tarvitteeko sitä poijan kans nuan kaahata". Sitten Lauri-paappa hymyili minulle ja menimme yhdessä talliin katsomaan paapan ylpeydenaihetta Mainea - pitäjän nopeinta juoksijahevosta.

Tallissa paappani otti taskukellonsa esiin ja sehän minua kiinnosti enemmän kuin tuo hevonen. Sain kellon käteeni ja availin sen kansia ja tutkin viisareita, sillä aikaa paappani juotti Mainea. Sisälle tupaan palattuamme minulta kyseltiin kuulumisia ja koulunkäynnin aloittamisestakin puhuttiin. Katseeni hakeutui suureen punavihreään kaappikelloon, siinä oli isot viisarit.

Paappani huomasi kiinnostukseni kohteen ja alkoi kysellä paljonko kello näyttää. Tästä tulikin päivittäin kiva yhteinen leikki ja kuin huomaamatta aloin oppia jo täydet tunnit. Taitavasti ja kärsivällisesti minut opastettiin ajan saloihin. Kesä kului ja kotiinlähdön aika oli tullut. Toisaalta oli jo vähän koti-ikävääkin, mutta olin saanut ajaa pellolla paapan sinisellä " Foortti-traktorilla ". Siinä oli oman pihan pojille ykkösluokan juttu kerrottavaksi.

Ennen linja-auton tuloa paappani pyysi minut talliin apumieheksi. Lähdin tyytyväisenä, kun mieheksi kutsuttiin. Lauri-paappa nosti minut heinäkasan päälle ja sanoi yllättäen: "Laitahan Aatu silmät kiinni ja ojenna vasen kätesi tänne." Epäröin - kumpi oli vasen, mutta muistin mumman sanat "oikeassa kädessä lusikkaa pidetään". Ajattelin nopeasti: - siis toinen käsi! Tarjosin vasenta ja tunsin kuinka käteeni asetettiin jotakin. En malttanut pitää silmiäni kiinni ja suustani pääsi huudahdus: ”kello!”. "Eikä mikään tavallinen kello: JELLONA",sanoi paappani veikeästi nauraen. Katsoin ensin kelloani sitten Lauri-paappaani. Teimme pienen pikakertauksen kellon viisareista sekä vetämisestä. Nyt aika oli kesytetty ja täysin hallussani. Traktorijuttu jäi toiselle sijalle, kun näytin ylpeänä omaa Leijona-kelloani kavereilleni.

Kello kulki mukanani ja yhteys paappani pysyi vahvana - liekö "Jellonan" ansiota.

Näin lehdessä 100-vuotisjuttunne kellojen kera ja tunnistin kuvan kellon muistuttavan omaa ensimmäistä nahkahihnalla varustettua Leijona-kelloani. Pitkään se aarteeni kulki mukanani ja muistot vieläkin. Nyt on kello kulkeutunut eri teille ja merkkikin on vaihtunut - liekö se sitten syynä, ettei aika enää tunnu pysyvän hallussani, niin kuin ennen.”

”Leijona-taskukelloni on isävainajani perintöä. Uskon kellon olevan 50-luvulta. Kellon halkaisija on 5 cm ja se vaikuttaa olevan jaloteräskuorinen malli. Huvittava yksityiskohta kellosta löytyy, kun avaa sen takakannen; siinä aluskannessa lukee "Leijona Ancre 15 rubins". Vastaavasti valkoiseksi emaljoidussa kellotaulussa etupuolella lukee "Leijona 17 jewels Incablock Swiss made". Kumpaan kivimäärään lieneekin sitten uskomista!”

”Entinen kelloni hävisi armeijassa sissiretkellä 1954. Isäni osti minulle uuden Leijona-kellon päästyäni armeijasta 1955. Kello on ollut käytössä siitä lähtien ja on toiminut moitteettomasti jo 55 vuotta. Kellossa on merkintä takakannessa: N:3507 ja etukannessa on merkintä: 17 jewels.”

”Kun pääsin ripille (v.1970) oli isäni juuri tullut sairaalasta ensimmäisen infarktinsa jälkeen. Menimme arkipäivänä kelloliikkeeseen ja hän osti minulle Leijona-merkkisen rannekellon. Se oli tärkeä asia minulle ja tuo kello on tallessa vieläkin.”

”Ostin uuden hienon Leijona-rannekellon Vaasassa Alatorilta Hovisepät-nimisestä liikkeestä elokuussa 1993 ja se maksoi noin 350 markkaa. Kello oli tosi upea ja laitatin siihen oikein metallihihnan samaan sävyyn. Meillä oli sitten samalla viikolla lauantaina sitten 5 - div. jalkapallo-ottelu Vaskiluodossa ja tietysti saunailta ottelun päälle.

Meille oli tullut vahvistuksia Balkanilta kuusi erittäin hyvää Kosovon albaania. Me voitimme ko jalkapallo-ottelun ja ilo oli suuri. Käytiin saunassa ja uitiin. Tietysti ottelu käytiin joka suunnasta läpi uudelleen. Kas sitten aloin siivota illan päätteeksi ja katselin, että missä uusi Leijona-rannekelloni on. Olin riisuessani pannut sen takkahuoneen pöydälle. Opetus tässä tarinassa on seuraava: sen jälkeen kun ostin uuden Leijonan kaiverrutin siihen aina nimeni ja ostopäivämäärän. Leijona-rannekello oli jollekin liian houkutteleva ja vielä valmentajan kello.”

”Muistan Leijona-kelloni siitä, että silloisen ammoisen poikaystäväni jätettyä minut, tuhersin epätoivoissani itkua monta yötä Leijona-kello ranteessani ja se sai niin paljon kosteutta, etten saanut enää selvää sen näytöstä. Pojan nimeä en enää muista, mutta Leijona-kellon kyllä ja myöhemmin järkiini tultuani kaipasin kelloa enemmän kuin tätä, mikä lie, poikaa.”

"Minulla on isältäni peritty Leijona-taskukello, joka on mainoskuvassa vuodelta 1938. Isäni oli syntynyt Ylistarossa vuonna 1914 ja saanut kellon muistaakseni häälahjaksi. Kello on hyvässä kunnossa, koska siinä on aina ollut suojakuoret. Suojakuoren alla on äitini hiuskiehkura. Isä toimi sodassa taistelulähettinä ja kello on käynyt "ryssän" puolellakin. Muistellessa edesmennyttä isääni vedän kelloon vedon. Isä laittoi kellon korvalleni: "kuuntele poika, kun jousi helähtää kello on kunnossa".

”Olen aina luottanut Leijona-kelloihin, vanhin niistä on vuodelta 88, jolloin aloitin koulun ja se toimii vieläkin. Rannekelloni ovat aina olleet Leijonia ja isällänikin on Leijona-rannekello. Mihinkään kello merkkiin en luota niin kuin Leijonaan. Yksi hienoimmista Leijona-kelloista on kultadubleeta oleva äitini vanha Leijona, jota nyt itse käytän. Käytin sen pariston vaihdossa ja hihnan lyhennyksessä sekä kiillotettavana. Nyt kello on kuin uusi ja loistaa hienosti.”

”Sain vuonna 1968 ensimmäisen kellon isältäni, joka oli käytetty Leijona-rannekello. Vaikka siitä rikkoutui lasi, se toimi silti vielä vuosia. Olin tosi ylpeä ja onnellinen siitä kellosta.”

”Muistaakseni sain ensikelloksi vedettävän Leijonan 1974; saman vuoden jouluna, kun aloitin koulunkäynnin. Kelloni oli kultakuorinen ja kellotaulu siinä oli vaaleanruskea. Kellossa oli hihnana koristeellisesti leikattu keltainen nahkahihna. Tämä kello oli uskollisesti ranteessani koko ala-asteen ajan, kunnes markkinoille tuli digitaalikelloja ja minäkin halusin sellaisen osittain siitä syystä, ettei digitaalikelloa tarvinnut vetää. Pian minä kyllästyin digitaalikelloon, koska se ei mielestäni ollut oikea kello ja laitoin jälleen ranteeseeni tutun Leijonan.

Eräänä talvena kelloni sitten tipahti lumihankeen. Tiesin suurin piirtein paikan mihin se tipahti, mutta en löytänyt sitä enää, vaikka useampana päivänä kävin sitä etsimässä. Luulin kadottaneeni sen iäksi. Sitten tuli kevät ja lumi suli ja oli pihatalkoiden aika. Eräs naapurini haravoidessaan löysi kadonneen kelloni. Vaikka kello oli ollut koko talven lumihangessa, se toimi edelleen. Liki kolmenkymmenen vuoden aikana ranteessani on ollut useita erilaisia kelloja, mutta ensikelloni on minulle kaikista rakkain. Se on minulla yhä tallessa kylläkin hihnattomana, mutta toimintakunnossa.”

”Sain ensimmäisen kelloni isältäni lahjaksi jo 50-luvulla. Kello oli luonnollisesti Leijona jo horoskooppimerkinkin mukaan.”

”Vuonna 1988 tai -89 osallistuin sarjassa 57 kg Hgin Tapanilassa Tapaninnyrkkeilyihin ja voitin sarjani. Sain valita palkintoni jouluisista paketeista ja otin kooltaan pienimmän. Sieltä paljastui kultadubleinen Leijona-kello, joka on edelleen tallessa ja tuo aina mukavat ottelumuistot mieleen, 20 vuoden takaakin!”

”Minun ensimmäinen kello oli Leijona, sain syntymäpäivälahjaksi. Seuraavan ostin serkkutytöltä, kun se oli Arvi Laitisella töissä aikoinaan Savonlinnan liikkeessä.”

”Tämä on noin vuodelta 1964. Isälläni oli Leijona-kello, jossa oli myös herätys! Ihailin kelloa lapsena kovasti. Eräänä sunnuntai-aamuna kello "pärisi" klo 07.00, vasten isän tahtoa. Siitä isä hermostuneena lakkasi käyttämästä kelloa. En tiedä kellon kohtalosta tänä päivänä. Voi olla että isälläni oli jokin muu syy hienosta kellosta luopumiseen, siis kellon jota MINÄ ikävöin.”

”Rippilahjaksi saatu Leijona pysyy mielessä pitkään.”

”Olin kai juuri täyttänyt kuusi vuotta kun sain ensimmäisen rannekelloni – LEIJONA-kellon, kenelläkään kaverilla ei ollut kelloa silloin - vielä! Näytin kelloa ja kerroin aikaa kaikille naapureille ja kavereille - en kuitenkaan kehuskellut! Olin tosi ylpeä itsestäni ja Leijona-kellostani! Se on ollut minulla aina viime vuosiin asti - taidan kaivaa sen taas esille ja käyttöön! Tuo vuosi muuten oli 1953 ja paikka Lahden kaupungin vieressä Ahtialassa!”

”Minun Leijona-kelloni

Olin kolmetoistavuotias, nuori miehen alku. Rippikoulu kohta edessä, mutta en omistanut vielä kelloa. Olin kyllä katsellut kelloliikkeen ikkunan takana kimmeltäviä ajannäyttäjiä, mutta kun rahaa ei ollut tarpeeksi, en rohjennut avata ovea. Koska rahaa ei ollut riittävästi, sitä tuli hankkia lisää. Tarjouduin naapuriin tekemään polttopuita. He pestasivatkin nuoren miehen polttopuusavottaan.

Oli syksy, satoi vettä ja muutaman päivän kuluttua räntää. Vaatteet ja rukkaset kastuivat. Puut olivat liukkaita ja raskaita, mutta kellorahat piti tienata. Se ajatus antoi voimia kestää ikäiselleni kova työ. Muistini mukaan työ kesti noin viikon päivät, kun tuli tilin aika.

Summaa, minkä sain, en muista tarkalleen, mutta rahat kukkarossa lähdin isäni kanssa kelloa ostamaan. Kellovalikoimasta miellyin Leijona-merkkiseen kelloon, mutta rahani eivät riittäisi siihen. Isäni näki mielitekoni, ja tuli avuksi. Antoi puuttuvan rahan omasta kukkarostaan, ja niin minusta tuli kellomies siinä paikassa!

Se oli todella ensimmäinen kelloni ja miten hienolta se näytti ranteessa. Sitä täytyi katsoa ehkä tarpeettomankin useasti. Siinä unohtui märät vaatteet ja raskas työ, millä kellorahat ansaitsin. Kello on Leijona, 17 Rubis, takakannessa on numerosarja 613442. Tätä kirjoittaessani kello on pöydälläni ja se käy edelleen, vaikka kellon ostamisesta tuli viime syksynä kuluneeksi 50 vuotta. (Varmemmaksi vakuudeksi; tarina on yhtä tosi, kuin Leijonani tuossa pöydälläni!)”

”Kun näin kellosepän ikkunassa sattumalta rannekellon, joka näytti "aseman kellolta" se oli aivan pakko saada: titaanikello, fosforia viisareissa, selkeä näyttö, sekä kuminen remmi - Leijona-merkki oli piste iin päälle. Hyvännäköinen toimiva luotettava kello arkikäyttöön oli juuri se mitä tarvitsin. Sitten kellonremmi ajan myötä kului ja hajosi eikä uutta samanlaista löytynyt. Nahkaremmeissäkin oli kullattu solki. Kultaus titaanin kanssa on yhtä viehättävää kuin hajuvesi lihapullissa, joten täytyi sitten ostaa titaaniranneke kelloon. Se taisi maksaa enemmän kuin itse kello aikanaan. Näkee myös, että kello ja remmi ovat aivan eri paria, mutta kun sitä on tottunut selkeään näyttöön, joka sopii likinäköiselle loistavasti, niin kello pysyy käytössä niin kauan, kunnes vielä parempi tulee vastaan.”

 ”Ukin vanha Leijona-taskukello oli lapsuudessani ihailuni kohde.”

"Ostin Leijona-kellon joensuulaisesta kelloliikkeestä 11.9.1960. Kellon takakannessa seuraavat tiedot; numerosarja 02642 ja teksti WATERPROOF ANTIMAGENETIC INCABLOC STAINLESS STEEL sekä takakannen keskellä P-kirjain. Ostopäivä on kaiverrettu kellon taakse ja omistajan nimen alkukirjaimet. Hihna on uusittu muutaman kerran, lasi yhden kerran samoin vetonuppi. Kello on muuten alkuperäisessä kunnossa ja oli päivittäisessä käytössä 2000-luvun alkupuolelle saakka. Nykyisin käytän sitä ajoittain. Koneisto on puhdistettu kaksi kertaa. Kello on edelleen hyvässä kunnossa. Edistää noin 20 sekuntia vuorokaudessa. Kello on pudonnutkin kaksi kertaa, mutta etsintä on tuottanut tulosta ja se on löytynyt onnekseni."